Missä vaiheessa tää vaihtovuosi vaan humahti johonkin reikään? Musta tuntuu että just kirjottelin blogiin että jee jee 10 viikkoa jäljellä ja nyt mulla on jestas 8 päivää niin lähdetään Machalasta. KAHDEKSAN. PÄIVÄÄ. Samalla tuntuu et toistelen tätä "kohta mä meen"- teemaa joka merkinnässä, mutta rehellisesti sanottuna, se on aikalailla viimeset viikot ollu mielenpäällä. Moni juttu mietityttää, nimittäin.
Kaikki sanoo, että vaihdossa ihminen muuttuu ihan hirveesti. Musta tuntuu, etten lopulta oo muuttunu niin paljon, ku olisin ehkä kuvitellu. Tottakai oon itsenäistyny ja kasvanu ihan hirveesti, mutta en koe olevani "täysin eri ihminen" tai jotain sellasta. Tai ehkä mä näen sen muutoksen vasta sitten kun oon Suomessa. Samalla mua mietityttää, miten paljon asiat ja ihmiset on muuttunu sillä välin kun mä oon ollu täällä. 10 kuukautta kului täällä silmänräpäyksessä, mutta en pysty edes listaamaan niitä lukemattomia tarinoita ja kokemuksia joita mun vuosi on ollut täynnä. Oon aika varma että suomalaistenkin vuoteen mahtuu yhtä jos toistakin stooria.
Miten mä sopeudun takaisin kaveriporukoihin, jotka oli vielä kauan sitten mun ainoat?
Miten mä opettelen puhuun suomea ja lopettaa täällä tulleiden insideläppien ja vitsien viljelyn?
Miten mä lopetan puhelimesta saldon jatkuvan tarkistelun?
Miten mä tajuan, että voin taas kävellä kadulla yksikseni pimeällä?
Miten mä totun siihen, että kaikki ei oo saatavilla ja valmiita hengaamaan 10 min varoitusajalla?
Miten mä opettelen kestämään ikävää?
Miten mä elän taas vaan yhtä elämää kun mulla on olemassa kaksi?
Nää kaikki ja kymmenet muut pikku kysymykset pyörii mun päässä kuin karuselli ja tekevät nukkumisestakin välillä vaikeeta. Suurinpaan osaan se järkevä osa Saanasta osaa jo sanoa vastauksen, mutta silti en välillä voi välttyä tunteelta, että mitä jos kaikki onkin erilaista. Tavallaan haluaisin lähteä jo, koska oon niin valmis jo siihen. Jotenkin niin tottunut ajatukseen, ja samalla en hyväksyny sitä ollenkaan. Tuntuu kuin, että vasta eilenhän tapasin sen mahtavan kaverin ekaa kertaa ja oltiin ujoja, ja tänään syödään tacoja ja puhutaan syvällisiä.
Mua kuitenkin helpottaa suuresti se, että tiedän, että mun kaverit ja perhe ei oo Suomesta mihinkään kadonnu. Samalla kun oon mielettömän surullinen tän huiman kokemuksen loppumisesta, oon tosi innoissani kaikista niistä ihmisistä ja suunnittelmista, jotka odottaa Suomessa. Vaikka tällä hetkellä koko elämän pakkaaminen 46 kiloon tuntuu aika mission impossiblelta niin henkisesti kuin fyysisestikin, oon aika varma, että kun vihdoin nousen lentokoneeseen muiden suomalaisten YFUjen ja Annen kanssa, tuun oleen aika täpinöissä. Ja niinkuin yks tyttö koulussa mulle sanokin (tökerösti suomentaen) "Susta tuli tän vuoden aikana ecuatoriana."
Syvällisesti pohdinnasta siirtykäämme vähän kevyempiin aiheisiin. Tai surullisiin myös. Tänään Quitoa kohti lähtivät AFS:n tytöt eli mun ehdottomat lempparitytöt. Tän vuoden aikana mun kaveriporukka on ollu 90% vaihtareista koostuva, mutta näiden neljän tytön (Ariane, Emma, Lisa ja Viola) sekä kahden muun YFUn (Sarah ja Misgin) ollaan tän vuoden aikana muodostettu tosi tiivis paraskaveriporukka. Puolikkaan lähtiessä siis ei ihme jos vähän itkettää. Läksiäisissä oli hauskaa ja se varmaan näkyy kuvissa. Peeäs rikoin kengät niin piti nilkuttaa kotiin.
Elämä on kivaa, kun on rakkautta kaikkialla ja hyvä meininki.
joka toinen sekunti oon sulle kateellinen ja joka toinen taas superhelpottunu ku jään tänne viel pariks viikkoo sun jälkees. himo stressi, mitä tehdä ja milloin, kenen kanssa ja millä rahalla! hirveetä lähtee täältä mutta upeeta palata suomeen!
VastaaPoista