Oon kuulemma aina ollut taitava sanojen kanssa, mutta mulla on just nyt niin vähän sanottavaa. Haluaisin keksiä hienon fraasin jolla kuvata koko vuotta, mutta päässä vaan surisee tylsiä kliseitä jotka on harvinaisen totta.
Mä todellakin kasvoin. Joku sanoi, että tulin tänne tyttönä ja lähden pois naisena. Ehkä niin. Oon silti vielä aika kersa, mutta joku mussa muuttui silti. Tein tänä vuonna niin paljon, mitä monet ei ehkä oo tehny koko elämänsä aikana. En tiedä monia alle 18 vuotiaita, jotka olis nähny Lonesome Georgen tai hypänny 125 metristä köyden varassa keskelle vesiputouksia. Tai istuneet tuntikausia puistossa täysin kansainvälisessä seurassa pohtien elämän kummallisuuksia. Noin esimerkiksi.
Koko tästä IHAN JÄRKYTTÄVÄN ISOSTA KOKEMUKSESTA (siksi caps lock) AIVAN JÄTTIMÄINEN KIITOS äiti ja iskä!!! <3 Mikään tästä ei olis ollu mahdollista, jos mun vanhemmat ei olis alusta asti tukenu mun päätöstä lähteä Ecuadoriin tai tehneet siitä ylipäätään mahdollista. En voi ees sanoin kuvailla miten onnekas oon ollu. Joten kiitos rakkaat porukat. Pyhästi lupaan olla aiheuttamatta draamaa Annalan taloudessa (ainakin ekat kaks päivää).
Niinkuin jo kerroin, oon aika sanaton tällä hetkellä. Em varmaan nuku yhtää tänä yönä. Hyvästien jättäminen oli jo Machalassa vaikeeta, en ees haluu kuvitella millasta se tulee oleen Quitossa sitten muutaman päivän päästä. Eilen tein vihdoin makaronilaatikkoa mun hostperheelle ja tykkäsivät paljon, piti laittaa reseptikin espanjaksi. Tänään aamulla sanoin hyvästit Noelialle, Pancholle ja Pepelle, kun ne lähti Guyaquiliin eivätkä siis ole täällä huomenna hyvästelemässä. Iltapäivällä taas Soylalle, ja itketti eniten tähän mennessä, koska se on mulle niin paljon läheisempi kuin esimerkiksi mun hostäiti. :(( Ja lopulta, tän viimeisen illan vietin oikeestaan parhaalla mahdollisella tavalla, chillaillen parhaiden kamujen kanssa ja kirjoitten toisten ecuadorliput täyteen terkkuja. Tää on sitten aika muikeeta laittaa seinälle kotona!
Ei kai tässä oo enää muuta sanottavaa. MOIKKA MACHALA!!!!! nos vemos pronto, ya?
älästi
lipun monikäyttöisyys testattavana
tulee ikävä tätäkin ällöö limsaa
paraskaveri ja broidi
joo tähän on varmaa hyvä lopettaa. ihmisburrito!!!!
Missä vaiheessa tää vaihtovuosi vaan humahti johonkin reikään? Musta tuntuu että just kirjottelin blogiin että jee jee 10 viikkoa jäljellä ja nyt mulla on jestas 8 päivää niin lähdetään Machalasta. KAHDEKSAN. PÄIVÄÄ. Samalla tuntuu et toistelen tätä "kohta mä meen"- teemaa joka merkinnässä, mutta rehellisesti sanottuna, se on aikalailla viimeset viikot ollu mielenpäällä. Moni juttu mietityttää, nimittäin.
Kaikki sanoo, että vaihdossa ihminen muuttuu ihan hirveesti. Musta tuntuu, etten lopulta oo muuttunu niin paljon, ku olisin ehkä kuvitellu. Tottakai oon itsenäistyny ja kasvanu ihan hirveesti, mutta en koe olevani "täysin eri ihminen" tai jotain sellasta. Tai ehkä mä näen sen muutoksen vasta sitten kun oon Suomessa. Samalla mua mietityttää, miten paljon asiat ja ihmiset on muuttunu sillä välin kun mä oon ollu täällä. 10 kuukautta kului täällä silmänräpäyksessä, mutta en pysty edes listaamaan niitä lukemattomia tarinoita ja kokemuksia joita mun vuosi on ollut täynnä. Oon aika varma että suomalaistenkin vuoteen mahtuu yhtä jos toistakin stooria.
Miten mä sopeudun takaisin kaveriporukoihin, jotka oli vielä kauan sitten mun ainoat?
Miten mä opettelen puhuun suomea ja lopettaa täällä tulleiden insideläppien ja vitsien viljelyn?
Miten mä lopetan puhelimesta saldon jatkuvan tarkistelun?
Miten mä tajuan, että voin taas kävellä kadulla yksikseni pimeällä?
Miten mä totun siihen, että kaikki ei oo saatavilla ja valmiita hengaamaan 10 min varoitusajalla?
Miten mä opettelen kestämään ikävää?
Miten mä elän taas vaan yhtä elämää kun mulla on olemassa kaksi?
Nää kaikki ja kymmenet muut pikku kysymykset pyörii mun päässä kuin karuselli ja tekevät nukkumisestakin välillä vaikeeta. Suurinpaan osaan se järkevä osa Saanasta osaa jo sanoa vastauksen, mutta silti en välillä voi välttyä tunteelta, että mitä jos kaikki onkin erilaista. Tavallaan haluaisin lähteä jo, koska oon niin valmis jo siihen. Jotenkin niin tottunut ajatukseen, ja samalla en hyväksyny sitä ollenkaan. Tuntuu kuin, että vasta eilenhän tapasin sen mahtavan kaverin ekaa kertaa ja oltiin ujoja, ja tänään syödään tacoja ja puhutaan syvällisiä.
Mua kuitenkin helpottaa suuresti se, että tiedän, että mun kaverit ja perhe ei oo Suomesta mihinkään kadonnu. Samalla kun oon mielettömän surullinen tän huiman kokemuksen loppumisesta, oon tosi innoissani kaikista niistä ihmisistä ja suunnittelmista, jotka odottaa Suomessa. Vaikka tällä hetkellä koko elämän pakkaaminen 46 kiloon tuntuu aika mission impossiblelta niin henkisesti kuin fyysisestikin, oon aika varma, että kun vihdoin nousen lentokoneeseen muiden suomalaisten YFUjen ja Annen kanssa, tuun oleen aika täpinöissä. Ja niinkuin yks tyttö koulussa mulle sanokin (tökerösti suomentaen) "Susta tuli tän vuoden aikana ecuatoriana."
Syvällisesti pohdinnasta siirtykäämme vähän kevyempiin aiheisiin. Tai surullisiin myös. Tänään Quitoa kohti lähtivät AFS:n tytöt eli mun ehdottomat lempparitytöt. Tän vuoden aikana mun kaveriporukka on ollu 90% vaihtareista koostuva, mutta näiden neljän tytön (Ariane, Emma, Lisa ja Viola) sekä kahden muun YFUn (Sarah ja Misgin) ollaan tän vuoden aikana muodostettu tosi tiivis paraskaveriporukka. Puolikkaan lähtiessä siis ei ihme jos vähän itkettää. Läksiäisissä oli hauskaa ja se varmaan näkyy kuvissa. Peeäs rikoin kengät niin piti nilkuttaa kotiin.
Elämä on kivaa, kun on rakkautta kaikkialla ja hyvä meininki.
Eilen tasan 2 viikkoa jäljellä! Hurjaa. Stressiä pukkaa enemmän tai vähemmän, kun aika alkaa loppua kesken ja vielä on paljon tehtävää, pakkailtavaa ja järjesteltävää ennen lähtöä.
Reissailuista en lähde sattuneista syistä sen enempää selittämään (tiivistyksenä, superhauskaa ja unohtumatonta oli) joten tänään blogimerkintämme aiheena onkin koulun loppuminen. </3 Kaikki mun kanssa puhuneet varmaan tietää, että mulla on aika tiukat argumentit tosta Colegio Militarin eli armeijakoulun meiningistä, mutta kaikesta huolimatta tää vuosi koulussa jätti jälkeensä tosi kivojakin muistoja ja tietenkin ihmisiä. Viimeisen päivän kunniaksi leivottiin siis Klaran kanssa mokkapaloja joita jaeltiin meidän luokille. Ja vikoina päivinä kamerahan oli tietty messissä!!
huomatkaa kuinka paita ja mokkikset sopii kivasti yhteen
viime viikot meidän koulussa on harjoteltu 25.6. päivän paraatia varten.
perinteinen ecuadorilainen "jono"
en vieläkään kestä kuinka hyvännäkönen oon tossa univormussa
tokavikana päivänä pidin enkunopettajan pyynnöstä esitelmän kuluneesta vuodestani. meni kuulemma hyvin!
Bussi starttaa Machalasta 26.6. kello 6 aamulla. Viimeinen leiri yhdessä Quitossa. Ja sitten tää on ohitte.
Oon tehny mun sivun vuosikirjaan. Oon ostanu tuliaisia. Oon hyvästelly ihmisiä. Oon ostanu Ecuadorin lipun ja täyttäny sen muistoilla. Oon alkanu heittään roskiin turhia tavaroita ja miettiä kelle lahjoitan vaatteita, joita en ota mukaan. Oon puhunu koordinattoreille ja kavereille. Koulu loppuu ens keskiviikkona ja sitten alkaa maaninen pakkaus. Pitää vielä käydä lentokentillä ja bussiasemilla hyvästelemässä, pitää järkätä läksiäiset, pitää tehdä kaikki vielä ainakin kerran. Syödä tiettyja ruokia ja kävellä tiettyjä katuja. Olla ecuadorilainen vielä vähän aikaa.
Oon niin täynnä rakkautta tätä paikkaa kohtaan...
...mutta samalla oon niin onnellinen,
että enää kolme viikkoa,
ja alotan uuden seikkailun.
